Siirry pääsisältöön

Valtiollinen anteeksipyyntötilaisuus

20.11.2016 on päivämäärä, joka kirjoitetaan erilliselle lehdelle maamme historiassa.

20.11.2016, Lapsen oikeuksien päivänä Helsingissä Finlandia-talolla järjestettiin anteeksipyyntötilaisuus. Sosiaali- ja terveysministeriön tilaama lastensuojelun menneisyysselvitys toi näkyväksi ja tietoisuuteen vuosina 37-83 (ensimmäinen lastensuojelulaki) koettuja vääryyksiä; kaltoinkohtelua ja väkivaltaa. Tuolloin lapsen oikeuksien päivänä valtiovallan puolesta esitti anteeksipyynnön perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula selvityksessä nousseiden asioiden takia. Kun lapsi sijoitetaan, viedään hänet hänen perheestään muualle, eroon vanhemmista ja sisaruksista, puuttuvat viranomaiset moniin perustavanlaatuisiin oikeuksiin. Ja se velvoittaa siihen, että lasta ja nuorta kuunnellaan, suojellaan kaltoinkohtelulta ja tässä tehtävässä on epäonnistuttu selvitykseen kuuluneilla vuosilla ja yhä sen jälkeenkin.

Tilaisuuden ohjelma



Me osallistuimme työkaverini Annin kanssa hankkeesta tilaisuuteen yhdessä neljän muun kokemusasiantuntijana työskentelevän nuoren kanssa yhteisellä esityksellä. Pohdimme, mitä on oikea anteeksipyyntö, lapsen ja nuoren oikeutta osallisuuteen ja turvallisuutta lastensuojelussa. Jokainen meistä sai itse kirjoittaa oman osansa ja viime metreillä näitä yhdessä muokattiin kuulijan korville ymmärrettävään muotoon.




Niina ja Sami

Anni ja Pipsa


Tilaisuus oli hieno ja arvokas. Ja historiallinen monessakin mielessä, valtio ei ole aikaisemmin pyytänyt anteeksi kaltoin kohdelluilta ryhmiltä. Seurasin jonkin verran keskustelua tilaisuuden jälkeen sosiaalisessa mediassa, ja keskustelu oli moniääninen. Ymmärrän, että anteeksipyyntötilaisuus joistakin tuntuu mitättömältä, kun on perehtynyt siihen, miten julmia asioita lapset ja nuoret ovat suojelun ja hoidon sijaan joutuneet kohtaamaan. Eikä anteeksipyyntö yksistään ole riittävä, olen samaa mieltä monen muun kanssa.
Mutta haluaisin muistuttaa siitä, että osalle tutkimukseen osallistuneista anteeksipyyntö oli toiveena - osalle ainoana toiveena. Ja sitä on mielestäni kunnioitettava ja suotava tilaisuudelle sen ansaitsema arvokkuus ja merkittävyys. Ajattelen kyllä, mitä moni muukin, että kaltoinkohtelua kokeneet henkilöt ansaisisivat ilmaisen terapian/muun hoidon sitä halutessaan ja valtio olisi velvollinen sen kustantamaan. Osa toki on toivonut rahaa suoraan, mutta siihen liittyy monia ongelmallisia kohtia, mitä täytyy ottaa huomioon. Rahasummaa varten on punnittava, kuinka paljon henkilölle korvauksia maksetaan - koetut kärsimykset on laitettava janalle lievimmästä vakavimpaan - rahojen saamiseen liittyy myös oikeusprosessi, eikä kärsimyskorvauksilla voi niin kutsutusti tienata. Oikeusprosessi voi myös olla ja on esimerkiksi Ruotsissa ollut monille ihmisille uudelleentraumatisoiva tapahtuma, kun sen aikana on täytynyt muistella ja kertoa usealle ihmiselle traumaattisista kokemuksista.
Moniäänisessä keskustelussa nousi esille monia muitakin ryhmiä, joilta valtion olisi pyydettävä anteeksi. Osittain keskustelussa nousi ääniä, joiden mielestä keneltäkään ei saisi pyytää anteeksi, jos ei omalta kaltoin kohdellulta ryhmältä. Minä toivon ja haluan uskoa, että tämä tilaisuus oli alku sille, että havaitaan muidenkin ihmisryhmien kokeneen vääryyttä. Ja omasta puolestani voin sanoa, että mielestäni nämä muutkin ihmisryhmät olisivat samalla lailla oikeutettuja julkiseen valtion anteeksipyyntöön kuin meidän, lastensuojelussa kaltoinkohtelua kokeneiden ryhmä.

Sitä minä ajattelen tästä kaiken kaikkiaan, ettei tämä tilaisuus ollut piste, mikä pistetään virkkeen lopuksi vaan kaksoispiste: jonka jälkeen prosessi paremman lastensuojelun eteen jatkuu. Sitä en tiedä, kuinka moni sitoutuu tähän toimimiseen, mutta sen tiedän, että minä, työkaverini ja tilaisuudessa kanssani esiintyneet kokemusasiantuntijatyöntekijät olemme sitä joukkoja. Ja se on meille sydämenasia: toimia paremman lastensuojelun eteen.


Tilaisuuden juonsi taiteilija Sinikka Sokka

Tilaisuuteen valmistautumista lämpiössä


Helena ja Minna

Maria-Kaisa Aula, Pipsa Vario, Maria Guzenina, Toni Mäkinen, Sinikka Sokka, Pirjo Markkula, Sami Isoniemi, Mikko Harju, (takana Niina Jääskeläinen) Anni Vaittinen, Minna Kallio ja Helena Inkinen loppukiitoksissa.










Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

YKSINÄISYYS, JONKA KANSSA KAMPPAILEMME LÄHES JOKAINEN

  Yksinäisyys, Jonka kanssa kamppailemme lähes jokainen Monet meistä kamppailevat yksinäisyyden kanssa jossain vaiheessa elämää. Tämänhetkisessä maailmantilanteessa yksinäisyys on korostunut ja tämä on vaikeaa aikaa varmasti meille kaikille. Halusimme Veturointi-toiminnassa tarjota vertaistuellisia etätapaamisia nuorille yksinäisyyden teemoihin liittyen. Korona rajoitusten vaikeimmat hetket   Itselle sekä tapaamilleni nuorille koronatilanne on ollut melko vaikeaa aikaa. Se on rajoittanut elämäämme sekä vaikuttanut henkiseen vointiimme. On hetkiä, jolloin olen ollut loppu henkisesti. Raskainta ovat sellaiset hetket, joita ei pääse viettämään ystävien, sukulaisten ja läheisten kanssa, kuten aiemmin. Arkemme ovat muuttuneet. Emme näe luokkakavereitamme, työt ovat siirtyneet etätöiksi, terapia on siirtynyt osittain videopuheluiksi. Aiemmin meitä voimaannuttaneet hetket ystävien kanssa kahvilassa, leffassa tai vaikkapa salilla toteutuvat yhä harvemmin. Vietämme nykyään suurimman o

Arvoisa sosiaalityöntekijä, miksi pelastit vain osan perheestäni?

Arvoisa sosiaalityöntekijä, miksi pelastit vain osan perheestäni? Olin 8-vuotias, kun sosiaalityöntekijä teki sen päätöksen. Paperissa luki, että meidän kotimme oli lapselle turvaton kasvuympäristö. Päädyin asumaan lastenkotiin, missä minun ei enää tarvinnut pelätä vanhempieni juomista tai väkivaltaa. Samalla kuitenkin jouduin tuntemaan huolta muista sisaruksistani, jotka jäivät kotiin asumaan vanhempieni kanssa. Mietin, että olinko tehnyt jotain väärin, kun vain minut otettiin pois kotoa. Tuntui ristiriitaiselta ajatella, että miten kotimme olisi vain minulle turvaton kasvuympäristö ja muille sisaruksilleni turvallinen. Olinko se minä, joka teki kodistamme turvattoman ja sai vanhemmat käyttämään päihteitä ja toimimaan väkivaltaisesti meitä lapsia kohtaan? Sosiaalityöntekijä ei perustellut päätöstään jättää loput sisaruksistani kotiin. Sisarukset jäivät myös vaille tietoa siitä, että mihin minut vietiin ja miksi. Veljeni katkaisi välinsä minuun, koska hän koki, että petin

Minä uskoin itseeni

MINÄ USKOIN ITSEENI  Kun lähtee tavoittelemaan unelmaansa, kukaan ei saa lannistaa sinua sanomalla sinusta ei ole siihen. Sellaisia ihmisiä ei tarvitse kuunnella, jos tuntee itse, että minusta on siihen. Elämän risteyskohdissa kannattaa olla jääräpäisen päättäväinen ja pitää omista unelmista kiinni kynsin ja hampain. On oltava päättäväinen. Minä lähdin tavoittelemaan unelmaani jatko-opinnoista, vaikka tiesin rajoitteeni ja ettei läheiseni ja opettajani tukeneet minua. Tajusin haluavani työskennellä ohjaaja-alalla. Viimeisessä TET-harjoittelussa minulla syttyi lamppu, että haluan opiskella alaa, jossa voin työskennellä ihmisten kanssa ja nimenomaan nuorten parissa.  Selvitin, missä voisin opiskella ohjausalaa ja löysin Lohjalla sijaitsevan opiston. Sinne minä hakisin yhteishaussa! Opisto oli Kanneljärven kansanopisto ja sieltä valmistuisi nuoriso -ja vapaa-ajanohjaajaksi. Tiesin haluavani pois kotoa, joten Lohjalla sijaitseva opisto olisi siitäkin syystä täydellinen vaih