Otsikon sisältämä metamorfoosi oli eräässä diassa, jota esittelimme viime keväänä jälkihuoltoseminaarissa. Kerroimme hankkeen vaikutuksista meihin, sen työntekijöihin. Kenestäkään muusta en puhu tuolla termillä, laitosuori, mutta sanan haltuunottamiseksi monesti käytän sitä itse itsestäni. Onhan se aika raflaava sanana, paljon painolastia ja leimoja, mitkä eivät välttämättä ihmiselle edes kuuluisi.
Olen jo aikaisemmin saanut kokea sen, että sitä kokemuksesta kertynyttä tietoa arvostetaan, ja ollut osallisena monenalaisissa ryhmissä ja tapahtumassa sitä varten, että puhuisin siellä. Viime kevään reissu Helsinkiin jälkihuoltoseminaariin vahvisti tätä kokemusta; seminaarin ensimmäisen päivän iltaan kuului illanvietto mihin mekin työkavereiden kanssa osallistuimme.
En ole tainnut sitä kertoa, että Auta Lasta ry, jonka leivissä kokemusohjaajana tällä hetkellä teen töitä, ylläpitää lastenkotia, jonne olin sijoitettuna teini-iässäni. Tiedän, vähän hassu kuvio. Työsopimukseni on allekirjoittanut lastenkodin johtaja. Sama henkilö on jokunen vuosi sitten allekirjoittanut mm. erilaisia rajoittamispäätöksiä liittyen esimerkiksi lastenkodin ulkopuolella liikkumiseen. Pertti sanoikin eräässä seminaarissa, että huomattavasti mukavempi oli allekirjoittaa työsoppari kuin rajoittamispäätös Niinalle.
Niin, ja illanvietosta sitten siis, jossa oli Auta Lasta ry:n lastenkodin, Heinäsalmen eli Heiniksen henkilökuntaa mukana muiden seminaariin osallistujien lisäksi. Istuimme samassa pöydässä, mm. minun silloinen omaohjaajani oli siinä ja muita samaan aikaan kanssani olleita ohjaajia. Keskustelimme työasioita, mutta jossakin vaiheessa moni muisteli näkemiään leffoja nuoruudestaan ja muita mukavia muistoja. Minulla tuli fiilis siitä, että enää pöydän äärellä ei olekaan entinen laitosnuori ja hänen omaohjaajansa, vaan ihmisia, jotka sattuvat työskentelemään samassa firmassa.
Toisalta en sijoituksen aikanakaan ihan totaalisesti ottanut leimoja vastaan, mitä olisi tullut, vaan näin toisenlaisiakin mahdolisuuksia. Ja se halu todistaa ne ennakkoluulot vääriksi ajoi jollakin mittarilla menestymään. Suorittamaan koulun ihan suhteellisin hyvin arvosanoin ja hakeutumaan lukioon. Harrastamaan monenlaista, kuten teatteria ja olinpa eräässä kaupunginteatterin näytelmässäkin avustajana yhdessä lukiokavereiden kanssa.
Mutta tiedän sen, ettei ole mikään itsenstäänselvyys, että kykenee kyseenalaistamaan toisaalta tulevia leimoja. Siksikin koen oikeutena ja velvollisuutena olla tekemässä duunia sen eteen, että lastensuojelunpiirissä olevat nuoret eivät joutuisi leimatuiksi tulevaisuudessa. Ja vaikka juuri lastensuojeluun liittyviä leimoja en välttämättä ole niin omakseni vastaanottanut, monenlaisia, haitallisia ja tuhoisia uskomuksia olen itseeni omaksunut vuosien saatossa. Ja tiedän, että ne rajoittavat elämistä, ja aiheuttavat paljon pahaa oloa kokijalleen.
Yksi kokemus on jäänyt mieleeni kun mietin, että miksi sitä on nyt tässä eikä kenties jossain muualla huonommassa elämäntilantessa. Erään kerran kun omaohjaajani, heiniksen johtaja ja varajohtaja ja verkostoni muita ihmisiä olivat koolla kriisipalaverissa ja kovasti pohdittiin mitä minä elämälläni teen ja mitä pitäisi tehdä jotta asiat kääntyisivät parempaan suuntaan. Eräs henkilö tuosta porukasta sitten totesi sellaisen, että Niina, jos joku täällä Heiniksestä kirjoittaa kirjan niin se olet sinä. Me halutaan tulla M:n (omaohjaajani silloin) kanssa hakeen sinulta omistuskirjoitusta Suomalaiseen kirjakauppaan, älä pilaa sitä mahdollisuutta.
Nähdä toinen ihminen sellaisena kuin hän parhaimmillaan on, sanottiin eräässä kouluspäivässä, jossa olimme tiimin kanssa itsekin kouluttamassa kohtaamiseen liittyen. Ja edellisen ajattelen olevan sitä, nähdä se potentiaali mikä toisessa on, mitä toinen ei vielä itse kykene näkemään itsessään.
Jonain päivänä se toinen näkee ja uskoo siihen samaan itsekin.
Ja voin paljastaa, että kyllä, tällä hetkellä minulla on aihe ja kirjoittaminen alkanut. Ehkä aikaa menee pitempäänkin kuin on valmis tuotos käsissä, mutta nyt varsinkin kun julkisesti paljastan, pitää projekti jonain päivänä saada päätökseen :D.
Olen jo aikaisemmin saanut kokea sen, että sitä kokemuksesta kertynyttä tietoa arvostetaan, ja ollut osallisena monenalaisissa ryhmissä ja tapahtumassa sitä varten, että puhuisin siellä. Viime kevään reissu Helsinkiin jälkihuoltoseminaariin vahvisti tätä kokemusta; seminaarin ensimmäisen päivän iltaan kuului illanvietto mihin mekin työkavereiden kanssa osallistuimme.
En ole tainnut sitä kertoa, että Auta Lasta ry, jonka leivissä kokemusohjaajana tällä hetkellä teen töitä, ylläpitää lastenkotia, jonne olin sijoitettuna teini-iässäni. Tiedän, vähän hassu kuvio. Työsopimukseni on allekirjoittanut lastenkodin johtaja. Sama henkilö on jokunen vuosi sitten allekirjoittanut mm. erilaisia rajoittamispäätöksiä liittyen esimerkiksi lastenkodin ulkopuolella liikkumiseen. Pertti sanoikin eräässä seminaarissa, että huomattavasti mukavempi oli allekirjoittaa työsoppari kuin rajoittamispäätös Niinalle.
Niin, ja illanvietosta sitten siis, jossa oli Auta Lasta ry:n lastenkodin, Heinäsalmen eli Heiniksen henkilökuntaa mukana muiden seminaariin osallistujien lisäksi. Istuimme samassa pöydässä, mm. minun silloinen omaohjaajani oli siinä ja muita samaan aikaan kanssani olleita ohjaajia. Keskustelimme työasioita, mutta jossakin vaiheessa moni muisteli näkemiään leffoja nuoruudestaan ja muita mukavia muistoja. Minulla tuli fiilis siitä, että enää pöydän äärellä ei olekaan entinen laitosnuori ja hänen omaohjaajansa, vaan ihmisia, jotka sattuvat työskentelemään samassa firmassa.
Toisalta en sijoituksen aikanakaan ihan totaalisesti ottanut leimoja vastaan, mitä olisi tullut, vaan näin toisenlaisiakin mahdolisuuksia. Ja se halu todistaa ne ennakkoluulot vääriksi ajoi jollakin mittarilla menestymään. Suorittamaan koulun ihan suhteellisin hyvin arvosanoin ja hakeutumaan lukioon. Harrastamaan monenlaista, kuten teatteria ja olinpa eräässä kaupunginteatterin näytelmässäkin avustajana yhdessä lukiokavereiden kanssa.
Mutta tiedän sen, ettei ole mikään itsenstäänselvyys, että kykenee kyseenalaistamaan toisaalta tulevia leimoja. Siksikin koen oikeutena ja velvollisuutena olla tekemässä duunia sen eteen, että lastensuojelunpiirissä olevat nuoret eivät joutuisi leimatuiksi tulevaisuudessa. Ja vaikka juuri lastensuojeluun liittyviä leimoja en välttämättä ole niin omakseni vastaanottanut, monenlaisia, haitallisia ja tuhoisia uskomuksia olen itseeni omaksunut vuosien saatossa. Ja tiedän, että ne rajoittavat elämistä, ja aiheuttavat paljon pahaa oloa kokijalleen.
Yksi kokemus on jäänyt mieleeni kun mietin, että miksi sitä on nyt tässä eikä kenties jossain muualla huonommassa elämäntilantessa. Erään kerran kun omaohjaajani, heiniksen johtaja ja varajohtaja ja verkostoni muita ihmisiä olivat koolla kriisipalaverissa ja kovasti pohdittiin mitä minä elämälläni teen ja mitä pitäisi tehdä jotta asiat kääntyisivät parempaan suuntaan. Eräs henkilö tuosta porukasta sitten totesi sellaisen, että Niina, jos joku täällä Heiniksestä kirjoittaa kirjan niin se olet sinä. Me halutaan tulla M:n (omaohjaajani silloin) kanssa hakeen sinulta omistuskirjoitusta Suomalaiseen kirjakauppaan, älä pilaa sitä mahdollisuutta.
Nähdä toinen ihminen sellaisena kuin hän parhaimmillaan on, sanottiin eräässä kouluspäivässä, jossa olimme tiimin kanssa itsekin kouluttamassa kohtaamiseen liittyen. Ja edellisen ajattelen olevan sitä, nähdä se potentiaali mikä toisessa on, mitä toinen ei vielä itse kykene näkemään itsessään.
Jonain päivänä se toinen näkee ja uskoo siihen samaan itsekin.
Ja voin paljastaa, että kyllä, tällä hetkellä minulla on aihe ja kirjoittaminen alkanut. Ehkä aikaa menee pitempäänkin kuin on valmis tuotos käsissä, mutta nyt varsinkin kun julkisesti paljastan, pitää projekti jonain päivänä saada päätökseen :D.
Kommentit
Lähetä kommentti