Veturointi-toiminta

20.11.2016 on päivämäärä, joka kirjoitetaan erilliselle lehdelle maamme historiassa. 20.11.2016, Lapsen oikeuksien päivänä Helsingissä Finlandia-talolla järjestettiin anteeksipyyntötilaisuus. Sosiaali- ja terveysministeriön tilaama lastensuojelun menneisyysselvitys toi näkyväksi ja tietoisuuteen vuosina 37-83 (ensimmäinen lastensuojelulaki) koettuja vääryyksiä; kaltoinkohtelua ja väkivaltaa. Tuolloin lapsen oikeuksien päivänä valtiovallan puolesta esitti anteeksipyynnön perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula selvityksessä nousseiden asioiden takia. Kun lapsi sijoitetaan, viedään hänet hänen perheestään muualle, eroon vanhemmista ja sisaruksista, puuttuvat viranomaiset moniin perustavanlaatuisiin oikeuksiin. Ja se velvoittaa siihen, että lasta ja nuorta kuunnellaan, suojellaan kaltoinkohtelulta ja tässä tehtävässä on epäonnistuttu selvitykseen kuuluneilla vuosilla ja yhä sen jälkeenkin. Tilaisuuden ohjelma Me osallistuimme työkaverini Annin kanssa hankkeesta tilaisu

Otsikon sisältämä metamorfoosi oli eräässä diassa, jota esittelimme viime keväänä jälkihuoltoseminaarissa. Kerroimme hankkeen vaikutuksista meihin, sen työntekijöihin. Kenestäkään muusta en puhu tuolla termillä, laitosuori, mutta sanan haltuunottamiseksi monesti käytän sitä itse itsestäni. Onhan se aika raflaava sanana, paljon painolastia ja leimoja, mitkä eivät välttämättä ihmiselle edes kuuluisi. Olen jo aikaisemmin saanut kokea sen, että sitä kokemuksesta kertynyttä tietoa arvostetaan, ja ollut osallisena monenalaisissa ryhmissä ja tapahtumassa sitä varten, että puhuisin siellä. Viime kevään reissu Helsinkiin jälkihuoltoseminaariin vahvisti tätä kokemusta; seminaarin ensimmäisen päivän iltaan kuului illanvietto mihin mekin työkavereiden kanssa osallistuimme.  En ole tainnut sitä kertoa, että Auta Lasta ry, jonka leivissä kokemusohjaajana tällä hetkellä teen töitä, ylläpitää lastenkotia, jonne olin sijoitettuna teini-iässäni. Tiedän, vähän hassu kuvio. Työsopimukseni on allekirjo

Veturina toimiva Salla kirjoittaa kokemuksistaan veturina toimimisesta: Olen kohta 23-vuotias nainen, ja olen yksi Veturoiti-hankkeen vetureista. Voisin kertoa vähän, mitä me olemme Minnan (veturoitavan) kanssa tehneet: Meidän tapaamiset ovat painottuneet enemmän harrastamiseen ja mukavaan tekemiseen, sekä uusien asioiden kokeilemiseen. Pidämme molemmat valokuvauksesta ja käymmekin paljon kuvaamassa erilaisissa paikoissa. Jos Minnalla on tilanteita joissa tarvitsee apua, mietimme siihen yhdessä ratkaisuja ja eri vaihtoehtoja. Valokuvausreissut ovat olleet mielenkiintoisia. Minnalla on taiteellista silmää ja lahjoja valokuvaukseen, vaikka välillä kykyjään epäileekin. Olemme käyneet valokuvaamassa paljon hylättyjä rakennuksia. Mm. Limmin palanutta taloa, Pohjola-opistoa ja Martinniemen hylättyä sahaa. Sekä Toppilan hylättyä myllyä. Yhtenä päivänä teimme kuvausreissun Raaheen. Pohjolaopisto oli aika jännittävä kuvauspaikka. Ikkunoita oli rikottu, paikkoja hajotettu, ja latt

Muutama viikko sitten saimme työparini kanssa olla puhumassa kahtena päivän lastensuojeluun ja meidän kokemuksiimme siitä liittyen. Oman tarinan auki puhuminen on jännä prosessi, usein puheenvuoron jälkeen on sellainen humaltunut olo, endorfiinit sun muut aineethan siinä elimistössä vapautuu. Ja onhan se huimaavaa kertoa omasta taustastaan.  Kuinka aiemmin oli laitosnuori ja siitä, mitä kaikkea sen takana on ollut - ja sitten kertoa se, miten hienosti on selviytynyt, mitä tekee elämässään ja kuulla sitä samaa kuulijoiltakin. Kuinka hienosti onkaan kääntänyt vaikeudet vahvuuksiksi. Vaikka tykkään kyllä puhua tarinaani auki erilaisista näkökulmista  - ja myönnetään, olla esillä, - näen siinä myös varjopuolia. Se nostaa esille sankaruuden, selviytymisen, ja jättää helposti taakseen sen, että monenlaisia prosesseja voi olla vielä käynnissä siinäkin hetkessä. Siinä on ehkä jotain samaa kuin siinä, jos ja kun rankkoja kokeneen ihmisen tarinan kuultuaan ihmiset toteavat kuinka vahva sä oo

Mitä on aikuisuus? Milloin on aikuinen?   Kyselin facebook-ystäviltäni ajatuksia aikuisuudesta ja sain hyviä vastauksia. Ja myös uudenlaista näkökulmaa. Sitä napsahdutusta odotellessa oli erään mummi sanonut - ehkä kyse on enemmänkin koko elämän mittaisessta prosessista kuin asiasta, jolle voi määrittää selkeän pisteen alulle ja lopulle. Toki jonkinlaisia rajapyykkejä lainsäädäntömme asettaa, joista toki voisi keskustella omat keskustelunsa niistäkin.  Määritän itseni enemmän aikuiseksi kuin ei-aikuiseksi, mutta voin myöntää, että en ole aina se järkevä, rauhallinen ja pitkälle valintojaan miettivä, mitä ehkä ajatellaan aikuisen olevan. Eikä minun tai kenenkään tarvitse olla aikuinen kaiken aikaa, riittää, että hoidan työni, arkeni. Huolehdin itsestäni ja vähän siinä sivussa läheisistäni. Eräs ystävistäni kirjoitti hänen ajattelevan aikuisuuden olevan vanhemuutta itselleen, ja tajusin sen olevan se, mitä olen itsekin ajatellut aikuisuuden olevan ensisijaisesti, mutta en ole s

Tänään vietetään älä laihduta -päivää, jonka juuret ulottuvat parin vuosikymmenen taakse tuolla maailmalla. Kansainvälistä No Diet day:tä on vietetty vuodesta 92 lähtien Iso-Britanniassa, josta päivän sanoma on levinnyt ympäri maailmaa. Suomeen päivä rantautui 2008 kun Lounais-Suomen syömishäiriöperheet ry (nykyisin Lounais-Suomen - SYLI ry) järjesti Turussa tapahtumaa silloin, yhdistyksen vapaaehtoiset jakoivat päivään liittyvää materiaalia eli lupauskortteja ja pinssejä. Lisäksi puistossa hajotettiin vaaka, ja tapahtumasta kirjoitettiin Turun sanomiin, ja jutun voi edelleen lukea  täältä . Pian Pohjois-Suomessa (ja muuallakin) päätettiin myös viettää päivää ja Pohjois-Suomen syömishäiriöperheet ry:n  (nykyisin Pohjois-Suomen -SYLI ry) vapaaehtoiset olivat jakamassa materiaalia ja luennolla. Olin itse tuolloin yhdistyksen vapaaehtoisena ja olen edelleenkin, ja olin mukana jakamassa materiaalia Oulussa Rotuaarilla. Ja aika monena vuotena sen jälkeenkin olen ollut ja joka kerta olen s

Olen Niina ja työskentelen Veturointi-hankkeessa kokemusohjaana työparini Annin kanssa, joka esittelee itsensä teille myöhemmin. Veturoinnin parissa olen ollut jo siitä lähtien kun Heinäsalmen (josta käytän myöhemmin ilmaisua Heinis) johtaja Pertti kertoi ideastaan ex-lasten muisteloissa, joissa olin vieraana. Olin itsekin miettinyt joskus, että tällaista vertaistukea pitäisi olla, mutta taisin ajatella joutuvani itse hommiin, jos mainitsen asiasta ääneen, eikä kalenterini ole oikein koskaan kovin tyhjä ollut :D. Mutta kun Perttikin tämän huomion ääneen teki, en ollut hiljaa, taisin olla kaikkein innokkain joon sanoja Heiniksen olohuoneessa silloin. Heinis on siis Oulussa sijaitseva lastenkoti, jonne olin itse sijoitettuna 12-18-vuotiaana. Seuraavana keväänä muisteloista - eli siis 2014 keväällä - aloitti kolmen sosionomiopiskelijan: Sannan, Marian ja Leenan poppoo opinnäytetyönään luoda veturoinnin mallia, ja yhdessä kahden muun Heiniksessä asuneen nuoren kanssa toimimme kokemus