maanantai 20. helmikuuta 2017




 

Tasa-arvoinen kunnioittava kohtaaminen

Minkälainen on kunnioittava ja tasa-arvoinen kohtaaminen?

Katson vuosia taaksepäin. Istuin penkkiin tietämättä mitä palaveri toisi tullessaan, minkälaisia päätöksiä tehtäisiin. Muistan, että tunsin oloni kuitenkin turvalliseksi. Minulta kysyttiin omaa mielipidettäni, tulin kuulluksi. Minua kunnioitettiin, tunsin olevani tasa-arvoinen. Tunsin olevani tärkeä, vaikka tiesin, että lopulliset päätökset tekee sosiaalityöntekijä.

Minua pyydettiin kirjoittamaan siitä, millainen merkitys on tasa-arvoisella kohtaamisella. Halusin kirjoittaa siitä myös omasta tahdostani. Tämä kirjoitus on sinulle sosiaalityöntekijä: Ammatissasi päätät toisten elämästä.

Kun saavut palaveriin, olet saattanut olla  juuri kahvihuoneessa istumassa ja kiroamassa tulevan asiakkaan, nuoren tai lapsen, alimpaan helvettiin. Kiroat hänet siitä, kuinka tämä on käytösongelmainen. Ongelmia on koulussa, eikä mikään muutenkaan luista.

Tiesitkö, että sillä on merkitystä, kuinka kunnioittavasti puhut palaverien ulkopuolella lapsesta ja nuoresta? Tuetko ja kunnioitatko lasta ja nuorta myös silloin, kun hän ei ole kuulemassa? Muista, että olet ammattilainen, joka ajaa lapsen ja nuoren asioita.

Mietin erästä kohtaamista, joka tapahtui tosi monta vuotta sitten. Sosiaalityöntekijä sanoi minulle, ettei minusta tulee mitään. Oliko sanat oikein sanottu? Oliko kohtaaminen onnistunut? EI! Juuri siinä hetkessä itsekin mietin, että tuleeko minusta oikeasti koskaan mitään. Olin se ”ongelmanuori”, jota kaikki haukkui. Juuri siihen hetkeen olisin tarvinnut ammattilaisilta kannustusta enkä haukkuja. 

Onnekseni henkilökohtaisen matkani varrella on ollut monta tasa-arvoista kohtaamista, jotka ovat kannustaneet minua menemään elämässä eteenpäin. Kannustaneet lukemaan ammatin. Kannustaneet hakeutumaan kokemusohjaajaksi, veturiksi.

Nyt pystyn katsomaan asioita monesta eri näkökulmasta. Omat kokemukseni ovat vaikuttaneet niin, että kohtaan omat nuoreni kunnioittavasti. Toivon, että voin välittää  ammattilaisille kokemustietoa, joka lisää ymmärrystä sijoitettuja lapsia ja nuoria kohtaan. Uskon, että ymmärrys toista kohtaan vaikuttaa siihen, miten aidosti pystyy kokemaan toisen tasa-arvoisena ja kunnioittamaan tämän ihmisarvoa.

Linkin kautta löytyy koko teksti, yhteistyössä Erja Sandbergin kanssa.
http://www.erjasandberg.eu/lastensuojelu/tama-kirjoitus-on-sinulle-sosiaalityontekija-ammatissasi-paatat-toisten-elamasta/

Anni Vaittinen

maanantai 23. tammikuuta 2017

Luottamuksen lahja

Tämän vuoden alussa, tammikuun ensimmäisesenä päivänä haimme äitini kanssa löytöeläinkodilta kissan meille uuteen kotiin löytöeläinkodin häkistä. Kun pääsimme sisälle ja kuljetuskopan luukku aukesi, juoksi pieni pörröinen musta kissa saunaan, jossa pysyi tiukasti ihmisten valveillaoloajan kahden vuorokauden ajan. Tämän jälkeen tuo kissaolento kävi varovaisesti päiväsaikaan kulkemassa hiipien uudessa kodissaan, punniten voiko noihin ihmisiin luottaa.

Paavo saunassa



Nimesimme tämän mustan kissan Paavoksi, tyttökissa nimeltään Paavo :D. Nimelle on tarina, joka lyhyesti se, että aiemmalla elänkotivierailulla ihastuin Paavoksi nimettyyn uroskissaan, ja kun kerroin hänestä äidille, alkoi äitikin miettimään olisiko se Paavo sellainen, että voisi pötkötellä sohvalla yhdessä ja muuta. Ja päädyimme kuitenkin toiseen kissaan kun kävimme kissoja katsomassa, mutta sen nimeksi sitten piti tulla Paavo. Pateksikin kutsumme häntä.

Hän on niin kaunis!


No niin, ja mitenkän tämä musta kissa nimeltään Paavo liittyy hankkeeseen, saattaa joku siellä ihmetellä. Että eikös tässä hankkeessa kohteena ole ihmiset, nuoret, eikä eläimet, joilla on elämässään ollut monenlaisia - ikäviäkin - kokemuksia ihmisten parissa ja ovat asiakkaina lastensuojelussa tai jälkihuollossa.

Minä ajattelen, että Paavon tulo elämääni on muistuttanut minua siitä, millä tavoin ihmisten kanssakin pitää toimia - toki ei nyt aivan samoin tavoin, mutta suunnilleen. Yhtälailla kun nuori saa minusta itselleen veturin, voi hän olla epäilevä sen suhteen voiko muhun luottaa. Ymmärtääkö tuo nyt yhtään ja entä jos tuokin hylkää kun paljastan itseäni suojakuoren alta. Luottamuksen rakentumista odottaessa täyttyy olla kärsivällinen, eikä toiselta ihmiseltä (eikä eläimeltä) voi vaatia luottamaan yhtään aiemmin kun toinen on siihen valmis. Luottamuksen syntymistä ei voi nopeuttaa millään taikatempuilla, voi vaan olla kärsivällinen ja osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen.

On inhimillistä ettei kärsivällisyys aina riitä, ja itselleen on hyvä olla armollinen. Hyväksyä sekin, että alussa nuoren kanssa tavatessa voi olla epämukava olo, joka toki on todennäköisesti molemminpuolinen tunne. Kahvikupin äärellä voi olla mukavempi olla kuin istua tuoleilla vastapäätä, jos ja kun hiljaisia, vaivaannuttavia, hetkiä tulee.

Yhden nuoren kanssa olin kokenut muutamalla tapaamisellamme tällaista, ja aluksi hän taisi kokea enemmän epäluottamusta kuin luottamusta. Eräänä kesäpäivänä lähdin toimistolta häntä tapaamaan, oli lämmin ja olin töissä ollut lyhythihaisella. Mietin pitkähihaisen laittamista, - olkavarsissa olevien arpien peittämistä - mutta päädyin etten laita pitkähihaista. Ja se oli hyvä ratkaisu, vaikken sitä kovin kummoisesti pohtinutkaan, nuoren ekoja sanomisia sillä tapaamiselle minulle oli, että ai sullakin on ollut hankalaa. Jotenkin se, että hän konreettisesti näki sen, että minäkin olen oirellut joskus ja siitä on näkyvillä arpia, oli kovin merkityksellistä. Sen jälkeen kahvikupin äärellä on voinut olla hiljaisiakin hetkiä eikä ne enää ole olleet niin vaivaannuttavia.

Jossain tilanteessa minulle onkin kommentoitu kun olen kertonut työstäni, että sä varmaan oot katu-uskottava niiden nuorten parissa ja suhun luotetaan - osittain toki on näin, mutta se, että mulla ja nuorella on samankaltaisia kokemuksia, ei tosiaan synnytä automaagisesti luottamusta. Se rakentuu ajan kuluessa, ja sitä täytyy rakentaa. Ja sille täytyy olla kärsivällinen, luottamus ei rakennu yhtään nopeampaa vaikka minä kävelisin käsilläni Valkean ulko-ovelta ulko-ovelle ja sen jälkeen heittäisin vielä takaperin voltin.

Oma kokemukseni lastensuojelulaitoksesta on suhteellisen kesy, olin sijoitettuna samaan paikkaan, jossa ovet olivat päivisin avoinna, koko sijoitusaikani. Mutta toki erilaiset hierarkiat erityisesti nuorten kesken olivat olemassa tällöinkin, ja eri aikoina eri tyypit olivat niitä koviksia. Ja uuden nuoren tuleminen sekoitti yleensä aina olemassa olevaan dynamiikkaa. Taisin minäkin jossain vaiheessa olla vähän koviksen maineessa kun olin niin monta kerta putkeen hatkassa..

Usean nuoren olen kuullut puhuvan ihmisuhteista laitoksessa, eivätkä ne aina niin hyviä ole olleet. Kaverisuhteita tai ryhmähenkeä ei oikein synny, jos ainoa yhdistävä tekijä muihin nuoriin on vain se samaan paikkaan sijoitetuksi tuleminen/joutuminen. Ei ole itsestäänselvää, että ihminen, joka on asunut laitoksessa, herättää tämänkään vuoksi automaattista luottamusta, jos omat kokemukset sijoituksesta on se, ettei voi olla kenenkään kanssa kaveri.

Mikä ihmissuhteissa on rikottu, korjaantuu ihmissuhteissa. Yksin sellaista olisi mahdoton tai ainakin kovin epäreilua yrittää korjata ilman toisia ihmisiä.

Viime syksynä kävimme yksikkövierailulla, ja täällä yksikössä osalla nuorista oli omat lemmikit mukana sijoituspaikassa. Yksi koirista oli arka, vieraille kovin haukkuva, hänestä ohjaaja kertoikin, että on kokenut kaltoinkohtelua. Minusta olikin valtavan liikuttava istua lattialla rauhassa ja huomata, että varovaisesti koira uskalsi tulla luokseni ja sain häntä varovasti, hellästi silittää. Jotenkin se muistutti siitä, että samoin täytyy toimia ihmisten kanssa - koiraakaan ei mennä  vauhdilla ylhäältä päin tervehtimään, joten liian vauhdilla ja voimalla ei toista ihmistäkään pidä lähestyä. Pitää antaa tilaa, kunniottaa toisen rajoja ja tapoja viestiä niistä. Olla kärsivällinen sille, että toinen uskaltaa ja luottaa eikä ottaa itseensäkään, jos toinen ei niin helposti luota vaikka minähän olen niin luotettava.

Ystäväni kissan Untamo ja Lennu sekä toinen koirista Kuura, joiden varaemo olen.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Valtiollinen anteeksipyyntötilaisuus

20.11.2016 on päivämäärä, joka kirjoitetaan erilliselle lehdelle maamme historiassa.

20.11.2016, Lapsen oikeuksien päivänä Helsingissä Finlandia-talolla järjestettiin anteeksipyyntötilaisuus. Sosiaali- ja terveysministeriön tilaama lastensuojelun menneisyysselvitys toi näkyväksi ja tietoisuuteen vuosina 37-83 (ensimmäinen lastensuojelulaki) koettuja vääryyksiä; kaltoinkohtelua ja väkivaltaa. Tuolloin lapsen oikeuksien päivänä valtiovallan puolesta esitti anteeksipyynnön perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula selvityksessä nousseiden asioiden takia. Kun lapsi sijoitetaan, viedään hänet hänen perheestään muualle, eroon vanhemmista ja sisaruksista, puuttuvat viranomaiset moniin perustavanlaatuisiin oikeuksiin. Ja se velvoittaa siihen, että lasta ja nuorta kuunnellaan, suojellaan kaltoinkohtelulta ja tässä tehtävässä on epäonnistuttu selvitykseen kuuluneilla vuosilla ja yhä sen jälkeenkin.

Tilaisuuden ohjelma



Me osallistuimme työkaverini Annin kanssa hankkeesta tilaisuuteen yhdessä neljän muun kokemusasiantuntijana työskentelevän nuoren kanssa yhteisellä esityksellä. Pohdimme, mitä on oikea anteeksipyyntö, lapsen ja nuoren oikeutta osallisuuteen ja turvallisuutta lastensuojelussa. Jokainen meistä sai itse kirjoittaa oman osansa ja viime metreillä näitä yhdessä muokattiin kuulijan korville ymmärrettävään muotoon.




Niina ja Sami

Anni ja Pipsa


Tilaisuus oli hieno ja arvokas. Ja historiallinen monessakin mielessä, valtio ei ole aikaisemmin pyytänyt anteeksi kaltoin kohdelluilta ryhmiltä. Seurasin jonkin verran keskustelua tilaisuuden jälkeen sosiaalisessa mediassa, ja keskustelu oli moniääninen. Ymmärrän, että anteeksipyyntötilaisuus joistakin tuntuu mitättömältä, kun on perehtynyt siihen, miten julmia asioita lapset ja nuoret ovat suojelun ja hoidon sijaan joutuneet kohtaamaan. Eikä anteeksipyyntö yksistään ole riittävä, olen samaa mieltä monen muun kanssa.
Mutta haluaisin muistuttaa siitä, että osalle tutkimukseen osallistuneista anteeksipyyntö oli toiveena - osalle ainoana toiveena. Ja sitä on mielestäni kunnioitettava ja suotava tilaisuudelle sen ansaitsema arvokkuus ja merkittävyys. Ajattelen kyllä, mitä moni muukin, että kaltoinkohtelua kokeneet henkilöt ansaisisivat ilmaisen terapian/muun hoidon sitä halutessaan ja valtio olisi velvollinen sen kustantamaan. Osa toki on toivonut rahaa suoraan, mutta siihen liittyy monia ongelmallisia kohtia, mitä täytyy ottaa huomioon. Rahasummaa varten on punnittava, kuinka paljon henkilölle korvauksia maksetaan - koetut kärsimykset on laitettava janalle lievimmästä vakavimpaan - rahojen saamiseen liittyy myös oikeusprosessi, eikä kärsimyskorvauksilla voi niin kutsutusti tienata. Oikeusprosessi voi myös olla ja on esimerkiksi Ruotsissa ollut monille ihmisille uudelleentraumatisoiva tapahtuma, kun sen aikana on täytynyt muistella ja kertoa usealle ihmiselle traumaattisista kokemuksista.
Moniäänisessä keskustelussa nousi esille monia muitakin ryhmiä, joilta valtion olisi pyydettävä anteeksi. Osittain keskustelussa nousi ääniä, joiden mielestä keneltäkään ei saisi pyytää anteeksi, jos ei omalta kaltoin kohdellulta ryhmältä. Minä toivon ja haluan uskoa, että tämä tilaisuus oli alku sille, että havaitaan muidenkin ihmisryhmien kokeneen vääryyttä. Ja omasta puolestani voin sanoa, että mielestäni nämä muutkin ihmisryhmät olisivat samalla lailla oikeutettuja julkiseen valtion anteeksipyyntöön kuin meidän, lastensuojelussa kaltoinkohtelua kokeneiden ryhmä.

Sitä minä ajattelen tästä kaiken kaikkiaan, ettei tämä tilaisuus ollut piste, mikä pistetään virkkeen lopuksi vaan kaksoispiste: jonka jälkeen prosessi paremman lastensuojelun eteen jatkuu. Sitä en tiedä, kuinka moni sitoutuu tähän toimimiseen, mutta sen tiedän, että minä, työkaverini ja tilaisuudessa kanssani esiintyneet kokemusasiantuntijatyöntekijät olemme sitä joukkoja. Ja se on meille sydämenasia: toimia paremman lastensuojelun eteen.


Tilaisuuden juonsi taiteilija Sinikka Sokka

Tilaisuuteen valmistautumista lämpiössä


Helena ja Minna

Maria-Kaisa Aula, Pipsa Vario, Maria Guzenina, Toni Mäkinen, Sinikka Sokka, Pirjo Markkula, Sami Isoniemi, Mikko Harju, (takana Niina Jääskeläinen) Anni Vaittinen, Minna Kallio ja Helena Inkinen loppukiitoksissa.










tiistai 26. heinäkuuta 2016

Laitosnuoresta kokemusohjaajaksi

Otsikon sisältämä metamorfoosi oli eräässä diassa, jota esittelimme viime keväänä jälkihuoltoseminaarissa. Kerroimme hankkeen vaikutuksista meihin, sen työntekijöihin. Kenestäkään muusta en puhu tuolla termillä, laitosuori, mutta sanan haltuunottamiseksi monesti käytän sitä itse itsestäni. Onhan se aika raflaava sanana, paljon painolastia ja leimoja, mitkä eivät välttämättä ihmiselle edes kuuluisi.

Olen jo aikaisemmin saanut kokea sen, että sitä kokemuksesta kertynyttä tietoa arvostetaan, ja ollut osallisena monenalaisissa ryhmissä ja tapahtumassa sitä varten, että puhuisin siellä. Viime kevään reissu Helsinkiin jälkihuoltoseminaariin vahvisti tätä kokemusta; seminaarin ensimmäisen päivän iltaan kuului illanvietto mihin mekin työkavereiden kanssa osallistuimme.

 En ole tainnut sitä kertoa, että Auta Lasta ry, jonka leivissä kokemusohjaajana tällä hetkellä teen töitä, ylläpitää lastenkotia, jonne olin sijoitettuna teini-iässäni. Tiedän, vähän hassu kuvio. Työsopimukseni on allekirjoittanut lastenkodin johtaja. Sama henkilö on jokunen vuosi sitten allekirjoittanut mm. erilaisia rajoittamispäätöksiä liittyen esimerkiksi lastenkodin ulkopuolella liikkumiseen. Pertti sanoikin eräässä seminaarissa, että huomattavasti mukavempi oli allekirjoittaa työsoppari kuin rajoittamispäätös Niinalle.

Niin, ja illanvietosta sitten siis, jossa oli Auta Lasta ry:n lastenkodin, Heinäsalmen eli Heiniksen henkilökuntaa mukana muiden seminaariin osallistujien lisäksi. Istuimme samassa pöydässä, mm. minun silloinen omaohjaajani oli siinä ja muita samaan aikaan kanssani olleita ohjaajia. Keskustelimme työasioita, mutta jossakin vaiheessa moni muisteli näkemiään leffoja nuoruudestaan ja muita mukavia muistoja. Minulla tuli fiilis siitä, että enää pöydän äärellä ei olekaan entinen laitosnuori ja hänen omaohjaajansa, vaan ihmisia, jotka  sattuvat työskentelemään samassa firmassa.

Toisalta en sijoituksen aikanakaan ihan totaalisesti ottanut leimoja vastaan, mitä olisi tullut, vaan näin toisenlaisiakin mahdolisuuksia. Ja se halu todistaa ne ennakkoluulot vääriksi ajoi jollakin mittarilla menestymään. Suorittamaan koulun ihan suhteellisin hyvin arvosanoin ja hakeutumaan lukioon. Harrastamaan monenlaista, kuten teatteria ja olinpa eräässä kaupunginteatterin näytelmässäkin avustajana yhdessä lukiokavereiden kanssa.

Mutta tiedän sen, ettei ole mikään itsenstäänselvyys, että kykenee kyseenalaistamaan toisaalta tulevia leimoja. Siksikin koen oikeutena ja velvollisuutena olla tekemässä duunia sen eteen, että lastensuojelunpiirissä olevat nuoret eivät joutuisi leimatuiksi tulevaisuudessa. Ja vaikka juuri lastensuojeluun liittyviä leimoja en välttämättä ole niin omakseni vastaanottanut, monenlaisia, haitallisia ja tuhoisia uskomuksia olen itseeni omaksunut vuosien saatossa. Ja tiedän, että ne rajoittavat elämistä, ja aiheuttavat paljon pahaa oloa kokijalleen.

Yksi kokemus on jäänyt mieleeni  kun mietin, että miksi sitä on nyt tässä eikä kenties jossain muualla huonommassa elämäntilantessa. Erään kerran kun omaohjaajani, heiniksen johtaja ja varajohtaja ja verkostoni muita ihmisiä olivat koolla kriisipalaverissa ja kovasti pohdittiin mitä minä elämälläni teen ja mitä pitäisi tehdä jotta asiat kääntyisivät parempaan suuntaan. Eräs henkilö tuosta porukasta sitten totesi sellaisen, että Niina, jos joku täällä Heiniksestä kirjoittaa kirjan niin se olet sinä. Me halutaan tulla M:n (omaohjaajani silloin) kanssa hakeen sinulta omistuskirjoitusta Suomalaiseen kirjakauppaan, älä pilaa sitä mahdollisuutta.

Nähdä toinen ihminen sellaisena kuin hän parhaimmillaan on, sanottiin eräässä kouluspäivässä, jossa olimme tiimin kanssa itsekin kouluttamassa kohtaamiseen liittyen. Ja edellisen ajattelen olevan sitä, nähdä se potentiaali mikä toisessa on, mitä toinen ei vielä itse kykene näkemään itsessään.
 Jonain päivänä se toinen näkee ja uskoo siihen samaan itsekin.

Ja voin paljastaa, että kyllä, tällä hetkellä minulla on aihe  ja kirjoittaminen alkanut. Ehkä aikaa menee pitempäänkin kuin on valmis tuotos käsissä, mutta nyt varsinkin kun julkisesti paljastan, pitää projekti jonain päivänä saada päätökseen :D.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Veturointitarinoita

Veturina toimiva Salla kirjoittaa kokemuksistaan veturina toimimisesta:


Olen kohta 23-vuotias nainen, ja olen yksi Veturoiti-hankkeen vetureista. Voisin kertoa vähän, mitä me olemme Minnan (veturoitavan) kanssa tehneet:
Meidän tapaamiset ovat painottuneet enemmän harrastamiseen ja mukavaan tekemiseen, sekä uusien asioiden kokeilemiseen. Pidämme molemmat valokuvauksesta ja käymmekin paljon kuvaamassa erilaisissa paikoissa. Jos Minnalla on tilanteita joissa tarvitsee apua, mietimme siihen yhdessä ratkaisuja ja eri vaihtoehtoja.

Valokuvausreissut ovat olleet mielenkiintoisia. Minnalla on taiteellista silmää ja lahjoja valokuvaukseen, vaikka välillä kykyjään epäileekin.

Olemme käyneet valokuvaamassa paljon hylättyjä rakennuksia. Mm. Limmin palanutta taloa, Pohjola-opistoa ja Martinniemen hylättyä sahaa. Sekä Toppilan hylättyä myllyä. Yhtenä päivänä teimme kuvausreissun Raaheen.

Pohjolaopisto oli aika jännittävä kuvauspaikka. Ikkunoita oli rikottu, paikkoja hajotettu, ja lattialta löytyi kuolleita lintuja. Seiniin oli tehty graffiteja ja joidenkin luokkien lattialla, seinän vieressä lojui patja. Ehkä asunnoton oli raahannut patjan isompaan luokkatilaan, josta olisi helppo huomata muut tuliat. 
  Asuntoloiden keittiötasoihin oli jäänyt palanutta rasvaa ja ruoantähteitä. Yhden kämpän keittiöstä löytyi likainen vessaharja. Melko moni asukas oli jättänyt tavaroitansa sinne. Niin kuin lähtö olisi tullut heille yllätyksenä. Joidenkin asukkaiden kirjeet olivat vielä avaamattomana. Vaatteet olivat jätetty kaapeihin tai ne lojuivat lattialla.


Kun olimme Martinniemessä kuvaamassa, kysyin Minnalta, että haluaisiko hän pitää näyttelyn kuvista. Minna innostui ajatuksesta. Aloimme miettiä paikkaa, missä näyttelyn voisi pitää. Mervi ehdotti, että kuvat voisi laittaa näytille kumppanuuskeskuksen Kynnysgalleriaan. Se kuulosti hyvälle. Saimme luvan tilata kuvat Ifolorilta, ja kävimme ostamassa narua ja pyykkipoikia kuvien esillelaittoa varten. 
  Minna sai näyttelystä hyvää palautetta. Minna järjestääkin ehkä uuden näyttelyn jos löytyy sopiva paikka, minne kuvat voi laittaa esille.


Kävimme kuvaamassa myös minun mummun sukulaisen vanhaa rakennusta jossa ei ole asuttu sitten vuoden 1985. Talossa oli vielä huonekaluja jälellä, vaikka siellä on pariin kertaan käynyt varkaita. Mummua aluksi huolestutti, että onkohan talosta hyvä ottaa kuvia kun se on menny niin huonoon kuntoon, että rappauksetki lohkeilee seinistä ja katosta. Sanoin mummulle, että se on vaan hyvä jos se on huonossa kunnossa. Tulee taiteellisia kuvia. :)





Raahessa meillä vierähtikin koko päivä. Oli niin paljon mielenkiintoisia kuvauspaikkoja. Toki kävimme välillä syömässä ja kahvilla. Kahvilassa pelasimme erän Yatzya. Pistäydyimme myös museossa, jossa oli lupa valokuvata, kunhan ei käyttänyt salamaa.
Vanharaahe on todella kaunis ympäristö. Vanhimmat talot ovat 1800-luvulta. Jos talon perustus menee niin huonoon kuntoon, ettei sitä voi enää korjata, tilalle rakennetaan uusi talo, mutta siitä tehdään vanhan näköinen.  
 Kävimme ottamassa kuvia myös Minnan mummun vanhasta talosta.



Minusta on hienoa, että nuorille järjestetään tällaista tukea ja toimintaa, jossa tähän tehtävään koulutettu nuori on tukena toiselle nuorelle. Ja kun on samantapaisia kokemuksia, toista voi ehkä ymmärtää vähän paremmin.